Aarne Edvard Juutilainen syntyi v.1904 ja vietti lapsuutensa Sortavalassa. Juutilainen oli urheilua harrastava nuorukainen jonka kiinnostus sotilasurasta alkoi jo 13-vuotiaana vapaussodan aikoihin. Pojat saivat täyttää seurahuoneella konekiväärin vöitä, ainut sotainen puuha johon pojat kelpuutettiin. Jo noin nuorena Juutilainen olisi halunnut osallistua taisteluihinkin. Suorittaessaan varusmiespalvelusta Viipurin rykmentissä, Juutilainen päätti ryhtyä ammattisotilaaksi ja haki kadettikouluun. Juutilainen pääsikin kadettikouluun ja opinnot siellä sujuivat mallikkaasti. Hän oli hyvä sekä oppitunneilla että harjoituksissa, mutta vapaa-aikana hän saattoi riehaantua liiallisuuksiin ja siitähän ei armeijassa pidetty. Hänet huomattiin niin hyvässä kuin pahassakin.Tempauksiensa ansiosta Juutilainen erotettiin koulusta yhdeksi vuodeksi. Sen vuoden hän vietti reservin vänrikkinä Polkupyöräpataljoona 3:ssa ja Pohjois-savon rykmentissä.

Palatessaan kouluun hänellä oli enää 4 kuukautta jäljellä opintoja, jonka jälkeen hän valmistuisi ammattiupseeriksi. Mutta kulunut vuosi ei kuitenkaan sujunut aivan rikkeittä ja Juutilainen erotettiin lopullisesti kadettikoulusta. Hän sai kuitenkin palvella reservin vänrikkinä joukko-osastoissa, mutta se ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä ja hän anoi itse eroa puolustusvoimista. Sotilaasta oli tullut siviili. Juutilainen kokeili nyt merimiehen hommia joita hän jonkin aikaa tekikin. Mutta meri-elämä ei sopinut Juutilaiselle, hän janosi toimintaa. Eräänä iltana hänen käteensä sattui aikakausilehti jossa oli artikkeli Ranskan muukalaislegioonasta. Kerran hänen sotilasuransa oli Suomessa katkennut hän ajatteli että Marokko tarjoaisi sen mitä kotimaassa ei voinut saavuttaa.

Juutilainen lähti Viipurista ja saapui Ranskaan. Siellä hän hakeutui Legioonan värväystoimistoon ja pestautui legioonan riveihin. Fort st. Nicolas oli legioonan tukikohta Marseillessa. Siellä alokkaat otettiin vastaan ja heille jaettiin varusteet. Sieltä Juutilainen siirtyi Afrikkaan Sidi-bel-abbesiin, missä sijaitsi legioonan huomattavin keskus. Legioonassa oli kaikenlaista porukkaa, oli rangaistusta suorittavia, rikoksiaan pakoilevia ja sitten niitä seikkailunhaluisia miehiä jotka olivat valmiita asettamaan henkensä alttiiksi legioonan puolesta. Tähän joukkoon sulautui myös Aarne Juutilainenkin. Selvittyään alokasajan kovasta koulutuksesta, Juutilaisen yksikkö määrättiin siirtymään Marokkoon. Siellä Juutilainen määrättiin JR 3:een, legioonan maineikkaimpaan rykmenttiin. Nyt hän joutui jo ensimmäistä kertaa aivan oikeaan tulitaisteluun arabeja vastaan. Aarne Juutilainen sai huomata jo ensimmäisessä taistelussaan että hän oli syntynyt sotilaaksi. Hän ei pelännyt ei menettänyt toimintakykyään vaan taisteli harkiten ja pelottomasti vihollista vastaan, kuten suomalaisen sotilaan kuuluikin. Juutilainen taisteli vuoristossa ja aavikon keitailla, hän oli sopeutunut hyvin legioonalaisen elämään. Viisi vuotta oli kuitenkin jo kulunut legioonassa taistellen, marssien, rakentaen, purkaen ja vartiovuoroja suorittaen. Nyt Juutilainen ajatteli taas kokeilla sotilasuraa Suomessa. Hän kirjoitti Sotaväen päällikölle ja tiedusteli mahdollisuuksia palveluksen aloittamisesta kotimaassaan.

Juutilainen saapui Suomeen. Viidessä vuodessa paikat ja ihmiset olivat muuttuneet, mutta niin oli hän itsekin. Hänestä oli tullut kypsempi, voimakkaampi ja määrätietoisempi. Mutta yhdessä suhteessa hän ei ollut muuttunut. Aikaisempi pyrkimys sotilaaksi oli perustunut vaistoon ja toiveisiin, nyt hän tiesi että hän oli sotilas. Ja muutaman kuukauden päästä hän pääsikin palvelukseen Viipurin Rykmenttiin. Pukeutuminen uudelleen upseerin pukuun merkitsi Aarne Juutilaiselle samaa kuin henkiinherääminen kuolleelle. Juutilainen palveli hyvin uudessa työssään hän oli vaativa kouluttaja, mutta ei turhasta nipottava. Hän ansaitsi miestensä kunnioituksen teoillaan ei sanoillaan. Mutta taas kerran mustat pilvet varjostivat Juutilaisen uraa sotilaana. Puolustuslaitos halusi säästää kustannuksissa ja niin monet joutuivat jättämään vakinaisen palveluksen Suomen armeijassa. Heidän joukkoonsa kuului myös Aarne Juutilainen. Jälleen siviilissä ura murskattuna, Juutilainen taitteli sotilaspukunsa suureen vaatearkkuun ja ajatteli "näinköhän tarvitsen tuota enää koskaan"?

Juutilainen rupesi tekemään siviilitöitä, mutta koko ajan sisällä paloi halu lähteä takaisin legioonaan. Keväällä 1939 hän sanoi äidilleen, "olen päättänyt palata takaisin legioonaan". Äiti kuitenkin sai taivuteltua pojan jäämään edes syksyyn asti kun kesäkin oli vasta alullaan. Pikkuhiljaa Juutilaisen työmaalla miehet saivat kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Viimeisten joukossa hänellekin tuotiin valkoinen kortti, jossa hänet määrättiin ilmoittautumaan palvelukseen Viipurin Rykmentin kasarmeille Huuhanmäelle. Vaatearkussa odotti valmiina upseerin virkapuku.

Juutilainen ilmoittautui huomattavasti ennen määräajan päättymistä ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hänet määrättiin 2 pataljoonan 6.komppanian päälliköksi. Miehistöstä valtaosa kuului suojeluskuntaan, joten he toivat varusteensa mukanaan. Siirryttyään omalle alueelleen Juutilainen aloitti heti porukkansa kouluttamisen. Sitten koitti marraskuun viimeinen päivä v.1939. Neuvostoliitto aloitti raukkamaisen hyökkäyksen Suomea kohtaan, taivas välähteli idässä, pommit tippuivat ujeltaen rakkaaseen synnyimaahamme. Yllätys oli lähes täydellinen. Kylmäpäisenä soturina Aarne Juutilainen miehineen oli valmiina ottamaan vastaan ryssän valloitusyritykset.

Täydellistä pelottomuutta Juutilainen osoitti joka päivä. Hän oli täysin välinpitämätön vihollisen tulesta. Hän käveli pystyssä kun muut olivat asemissa, mutta jos joku toinen yritti näyttää itseään liikaa, Kauhu ärjäisi heti, "Syntinen, alas maahan, mitä sinä siellä kurkit"? Verkkojärven asemat pidättivät vihollista vain hetken, sitten oli vetäydyttävä Ison Pyhäjärven asemiin. Molemmista paikoista Kauhu lähti ainoastaan ylempää tulleesta käskystä. Kolmantena päivänä Juutilaisen komppania oli puolustuksessa Suvilahden itäpuolella hautausmaan kupeella. Käsky tuli luopua Suvilahdestakin, mutta Juutilainen pysyi paikallaan. Tuli toinen käsky, sekään ei vaikuttanut. Rykmentin komentajalta tuli ehdoton käsky että Juutilaisen oli välittömästi vedettävä komppaniansa kohti länttä. Tähän käskyyn Kauhu vastasi, "vie sellaisia terveisiä että kyllä täältä terveenä tullaan". Koko komppania oli asemissa konekiväärit suunnattuina tielle. Kauhu itse oli asettunut yhden konekiväärin taakse. Hän avaisi tulen ja muut seuraisivat. Yllätys oli täydellinen.Tuhannet luodit iskivät suojattomaan avoimella paikalla olevaan ryssän joukkoon. Konekiväärit syöksivät armotonta tuhoa. Tielle jäi kasoittain ruumiita ja haavoittuneita. Kukaan ei näyttänyt yrittävänkään vastata tuleen. Todettuaan että komppania oli täysin kunnossa, Marokon kauhu lähti johdattamaan sitä länttä kohti, minne kaikki muut olivat painuneet jo aikoja sitten.

Suvilahdelta perääntyminen jatkui Piitsjoelle. Rykmentti asettui puolustukseen vähäiselle jokilinjalle jota oli tuskin lainkaan varustettu. Joen nimi oli Kollaa. Jo ensi päivänä Kauhu iski ryssät takaisin. Hän teki sen niin taitavasti ja osoittaen henkilökohtaista rohkeutta, että Marokon Kauhusta puhuttiin pian koko rykmentissä jopa divisioonassakin.Lehdistöön ja radioon levisi hänen nimensä, ja kohta hän oli tuttu koko Suomen kansalle. Kauhu ei tyytynyt puolustukseen. Hän iski joen taakse useita kertoja. Ne iskut sattuivat viholliseen, ne taittoivat kärjen venäläisten hyökkäyksiltä ja pakottivat heidät ryhmittämään joukkonsa uudelleen. Ja olihan kauhulla käytettävänä myös mies joka kylvi kauhua ryssän riveihin; maailman paras tarkka-ampuja, "valkoinen Kuolema" Simo Häyhä.

Joulu koitti Kolaallakin sodasta huolimatta ja radio tuli haastattelemaan miehiä ja tietenkin myös itse Marokon Kauhua. Niinpä Juutilaiselta kysyttiinkin olisiko mitään kerrottavaa. -Ei tässä nyt mitään erikoista ole, mutta aivan ensimmäiseksi pojat ihmettelevät että milloinka nämä kertausharjootukset loppuu ja millon se sota alkaa. Pojat ovat tapelleet ensimmäisestä tappelupäivästä lähtien ja minä olen näihin syntisiin täysin tyytyväinen.

Juutilainen haavoittuikin pariin otteeseen kollaalla ja toisen kerran jälkeen oli vähän aikaa poissakin, toipilaana. Rintamalle palattuaan Aarne Juutilainen sai tiedon että hänet oli ylennetty kapteeniksi. Nyt kapteenina hän jatkoi miehineen sitkeää taisteluaan ryssiä vastaan, aina siihen asti kunnes rauha tuli. Vastahakoisin mielin miehet siirtyivät uudelle rajalle, kovien ponnistelujen jälkeen pidetyt maat oli nyt annettava ilman taistelua ryssälle. Mutta siitä huolimatta Kollaa kesti, kunnia kuuluu tietysti jokaiselle miehelle. Mutta heidän taistelutahtoa ja taitoja piti yllä myös itse uhrautuen Talvisodan legenda Aarne "Marokon Kauhu" Juutilainen.

Talvisodan jälkeen Kauhu siirtyi kouluttajaksi Kontiolahden varuskuntaan. Kauhu oli hyvä kouluttaja, sillä hän oli eloisa ihminen joka pystyi havainnollistamaan opetuksen ja löytämään asian ytimen. Hänellä oli myös enemmän ja monipuolisempaa kokemusta kuin monilla muilla nuorilla upseereilla. Aamuisin komppania lähti harjoituksiin minuutilleen määräaikana. Tuskin oli päästy liikkeelle kun kapteeni jo komensi laulua. Sen piti olla voimallista, ei mitään hyminää. Pian miehet oppivat tuntemaan Kauhun maun sanojen ja sävelen suhteen.

-Molotoffi meitä vastahan
armeijan toi voittamattoman,
mutta kovan kolhun koki,
vastahan tuli Kollaanjoki...


Kuvateksti: Marokon Kauhun joukkoja Kollalla 1940, kapteeni äärioikealla
Tammikuussa 1962 USA:n armeijan lentokone syöksyi Iranissa sijaitsevaan Zagros vuoristoon. Kone sisälsi sotilaallisesti arkaluontoista materiaalia, joka oli saatava omien joukkojen haltuun. Tuolle vaaralliselle ja vaativalle retkelle valittiin miehistä parhaat, mukana tietenkin Larry Thorne. Reissu hoitui kunniakkaasti ja Thorne palasi takaisin Bad Tölziin jossa hän toimi hiihdon ja vuorikiipeilyn opettajana. Lauri Törni opetti USA:n armeijalle talvisodankäyntiä olihan hänellä omakohtaista kokemusta niin talvi- kuin jatkosodastakin. Seuraavaksi hänet määrättiin kapteeni kurssille Fort Benningiin. Törniä harmitti lähteä erikoisjoukoista mutta ymmärsi että urakehitystä ajatellen kurssi olisi hyvä asia. 23. maaliskuuta Fort Benningissä astelikin sinisilmäinen kapteeni Larry A. Thorne.

Kesäkuun lopulla ylipäällikkö päätti suurhyökkäyksen aloittamisesta Laatokan pohjoispuolitse kohti itää. Heinäkuun kymmenentenä illansuussa, suurhyökkäys alkoi. Ukonilman raivotessa edessä olevat rykmentit ylittivät valtakunnan rajan. Valtava rumputuli oli ihanaa kuunneltavaa Kollaan miehille, jotka Talvisodassa olivat tottuneet siihen, että pääasiallisesti ampui vihollinen. Tilanne oli todellakin muuttunut. Kaikkialla hyökkäys menestyi ja kun lähestyttiin Jänisjärveä, joutui etulinjaan JR9. Ensimmäisen pataljoonan tehtävä oli vallata Kontio-Leppälahden kannas. Reippaasti kulkien ylitettiin aukeaa. Jotkut pääsivät jo sen reunaan harvaan ohueen puustoon, mutta Juutilaisen miehet olivat vielä pellon keskellä kun vihollinen avasi yllättäen tulen. Ensimmäinen isku kaatoi jo kymmenittäin miehiä. Kiviaidan kupeelle päästyään komppania oli täysin sekaisin. Mutta pian Marokon Kauhu otti ohjat käsiinsä. Kukin joukkue sai tarkat ohjeet mihin asettua, miehet ryömivät johtajiensa luo. Aikaa kului ennen kuin kaikki oli kohdallaan, mutta kun Kauhu pysyi tehtävänsä tasalla kylmäverisenä ja neuvokkaana, se onnistui.

Uuden komentajansa johdolla pataljoona jatkoi ripeästi etenemistään.Yleensä Kauhun komppania oli kärkenä. Sitkeästi puolustava vihollinen lyötiin Salokylässä, pian sen jälkeen Otravaarassa. Erityisen taitavasti Juutilainen oli laatinut tulituen Patovaarassa, joka vallattiin erinomaisesti järjestetyssä hyökkäyksessä. Kauhu halusi aina olla selvillä tilanteesta, sikäli hän oli aivan äärimmäisen aktiivinen. Satoi tai paistoi, niin monen kilometrin säteellä oli ehdottomasti tunnettava sekä vihollinen että omatkin voimat.Toinen aivan ehdoton vaatimus oli, että joukkueen johtajan täytyi aina tietää tarkalleen missä kohtaa hän oli. Eräänä päivänä Kauhu ärjäisi vänrikki Aallolle, "Missä me olemme?". Sattui niin onnettomasti, ettei vänrikki ollut vaihtanut oikeaa karttalehteä eikä heti voinut näyttää missä oli. Silloin Kauhu räjähti hän veti kätensä pistoolikotelolle ja huusi, "Ammun sellaisen miehen, joka ei tiedä missä ollaan!". Aalto vaihtoi kiireesti karttalehteä. Jälkeenpäin ajatellessaan vänrikit ymmärsivät kaikkien näiden seikkojen merkityksen ja antoivat niille arvoa.

Pataljoona eteni kohti Sortavalaa. Oli pienehköjä kahinoita ja vähän suurempiakin, mutta eteneminen jatkui. Taistelut jatkuivat. Uusia paikkoja missä iskettiin yhteen, Linnamäki ja Riitamäki. Vihdoin saavutettiin Kirjavalahdessa Laatokan rannikko. Sortavalan valtauksen jälkeen 7. divisioona siirrettiin Aunuksen kannakselle, missä se alistettiin 6 armeijakunnalle. Sen komentajana oli kenraalimajuri Paavo Talvela. Seurasi raskas eteneminen syyssateiden liejuttamilla teillä, taistelu toisensa jälkeen. Marokon kauhu suoritti tehtävänsä kuten ennenkin; taitavana taktikkona ja harkitsevana johtajana. Pelkkä luettolo niistä yhteenotoista joihin 1/JR9 ja ryssät keskenään joutuivat, vaatisi jo runsaasti tilaa.

Suomalaisten ylitettyä Syvärin, ryhtyi vihollinen vastatoimenpiteisiin. Tiedustelu ilmoitti Svenssonin esikunnalle että kokonainen neuvostodivisioona oli saapumassa vastassa olevien voimien vahvennukseksi. Kyseessä oli siperialainen valioyhtymä. Hahtelan lähdettyä lomalle jäi pataljoona Marokon Kauhun komentoon. Muodostettiin taisteluosasto Juutilainen. Osasto lähti etenemään kohti lounasta. Aluksi vastarinta osoittautui melko laimeaksi. Usein pelkkä laukausten vaihto sai vihollisen vetäytymään. Pian tilanne vakiintuikin sillä rintamalohkolla.

Gora oli edelleen vihollisella, joka pyrki käyttämään menestystään hyväkseen. Pataljoona jonka komentajan sijaisena oli Marokon Kauhu, yritti pidätellä päälle vyöryviä siperialaisia. Yö kului kitkutellen. Pataljoonan miehet valittivat väsymystään. Kukaan ei oikein pystynyt nukkumaan. Tulihan aamu silläkin tavalla joten kuten. Aamulla tuli muutakin. Suoraan Svenssonin alainen Keinosen polkupyöräkomppania oli lähetetty vahventamaan ylivoimaa vastaan kamppailevaa pataljoonaa. Keinonen ilmoittautui Kauhulle, "Minun mieheni ovat väsyneitä,he irrottautuvat liian helposti". Kauhu kysyi, "Juoksetko sinäkin taalsepäin?". "Herra kapteeni, minun tapanani ei ole juosta taaksepäin".
Se oli nenäkäs vastaus mutta se miellytti Kauhua. Hän veti Keinosen mukanaan teltasta ulos ja kuulutti kaikille, "Nyt me olemme saaneet vahvennukseksi miehen eikä pelkkiä housuja".

Goran taistelujen pitkittyessä armeijakunnan komentaja, kenraali Talvela, vaati että Gora on vallattava takaisin. Tässä vaiheessa rajajääkärit olivat jo pari kertaa yrittäneet hyökätä Goraan, osittain saavuttaneet menestystäkin, mutta joutuneet kuitenkin vetäytymään. Juutilaisen ja Keinosen saavuttua komentopaikalle majuri selvitti tilanteen ja käski Juutilaisen hyökätä samaa tietä jota rajajääkäritkin olivat käyttäneet. Kauhu tutki karttaa ja sanoi Keinoselle, "Eihän me tästä hyökätä, vai mitä?". Keinonen oli samaa mieltä.
- "Te hyökkäätte tästä aukean yli ja sillä selvä!".
- "Me emme hyökkää aukean yli.Ainoa oikea tie vie metsän kautta".
- "Minä asetan teidät kenttäoikeuteen esimiehen käskyn vastustamisesta".
- "Herra majuri, en minä vastusta hyökkäykseen lähtemistä, mutta minun pataljoonani ei hyökkää aukean yli. Siinä menetän vain miehiäni. Me menemme parempaa tietä".

Keinosen komppania lähti liikkeelle ensimmäisenä ja suoritti koukkauksen. Keinosen miehet hyökkäsivät korsujen katoille, käsikranaatit ja konepistoolit tekivät selvää jälkeä. Melkein kaikki vihollissotilaat siltä alueelta tuhottiin.Tien katkaisemisen jälkeen osasto joutui käymään hyvin verisiä taisteluita ja tappioitakin alkoi tulemaan. Kauhu ilmoitti Keinoselle, "Jos tulee tiukka paikka, niin minä saavun sinne itse".Tilanne kävi tukalaksi ja lopulta Keininen ilmoitti Kauhulle, "Nyt on todella tukalat paikat".
- "Minä tulen sinne", ja Kauhu tuli. Ratsastaen hän saapui etulinjaan asti välittämättä ympärillä räjähtelevistä kranaateista. Komentopaikalla hän laskeutui maahan, kuuli tilanneselostuksen, löi Keinosta olalle ja sanoi, "Veli hyvä, täällähän on kaikki kunnossa". Hän nousi jälleen ratsaille ja karautti pois. Osasto todellakin kesti paikallaan, kunnes lisävoimia voitiin lähettää.Tien pitäminen sitkeästi katkaistuna oli lopullinen sysäys luutnantti Yrjö Keinosen nimittämiselle Mannerheim ristin ritariksi.

Goran taisteluiden päättymisen jälkeen Juutilainen siirrettiin rykmentin komendantiksi. Runsaan vuoden kuluttua hänet siirrettiin edelleen divisioonan esikunnan komendantiksi. Marokon kauhu oli sotilas ja rintamaupseeri. Niitä miehiä joiden on vaikea sopeutua rauhan oloihin ja varuskuntaelämään. Se ei tuottanut hänelle tyydytystä, hermot kun olivat tottuneet voimakkaisiin ärsykkeisiin, ja niin hän turvautui pulloon.

Kun joku huomautti että tämä käytti alkoholia tietämän mukaan melko runsaastikin, Svensson sanoi painokkaasti, "Kapteeni Juutilainen ei ole niitä pahimpia ryyppymiehiä. Tässä divisioonassa on monta upseeria jotka juovat enemmän, mutta heitä ei silti osoitella sormella". Joku toinen puolestaan viittasi Kauhun taipumukseen tarttua pistooliin muuallakin kuin vihollisen läheisyydessä. Tämän aiheen kenraali kuittasi kuivalla toteamuksella, "Takovan kädet ovat nokiset!".

Talvisodassa Marokon Kauhu oli kohonnut suorastaan kansallissankariksi. Lehdistö kirjoitteli hänestä runsaasti ja kaikki tunsivat hänet. Jatkosodan aikana hänestä kirjoitettiin hyvin vähän, mutta hänestä puhuttiin yhä ainakin yhtä paljon kuin ennen. Jo lähteminen jatkosotaan oli sikäli vaikeaa että taakkana oli talvisodan maine. Kauhua tarkkailivat kaikki. Hänen eleensä, sanansa ja tekonsa tulkittiin sen mukaan kuka oli tulkitsija, mikä oli tämän asenne, missä määrin siihen sekoittui ihailua ja kateutta, ja ehkäpä ilkeyttäkin. Aarne Juutilaisella oli tietyt vaikeutensa jatkosodassa. Kuuluisuuden lisäksi häntä painoi viisi vuotta kauemmin kestänyt sotarasitus. Tuskin kukaan oli ollut miltei yhtämittaisesti yhtä kauan sodassa kuin hän. Koskaan hän ei silti anonut pois rintamalta, vaan piti velvollisuutensa pysytellä miestensä mukana.

Vuoden ehti Juutilainen olla 7.divisioonan komendanttina, kun hän jälleen tarttui pistooliinsa tehostaakseen antamansa käskyn ehdottomuutta. Luodit iskivät lattiaan alaisen jalkojen eteen. Seurauksena oli kenttäoikeus, syytteenä murhanyritys. Juutilaisen puolustus oli sangen suoraviivainen, "Kolmen metrin päästä minä en ammu ohi". Hänet tuomittiin silti, vaikka hän saikin myöhemmin täyden armahduksen. Ura komendanttina päättyi kuitenkin siihen. Juutilainen siirrettiin sotavankikomppanian päälliköksi.

Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944, Marokon kauhu siirrettiin jälleen takaisin kenttäarmeijaan. Komppanian päällikkönä hän osallistui torjuntataisteluihin Loimolan suunnalla. Siellä hän oli myös silloin, kun aselepo astui voimaan syyskuun alussa. Neuvostoliiton kanssa tehdyn aseleposopimuksen mukaan Suomessa olevat saksalaisjoukot oli joko karkotettava tai internoitava. Näiden määräysten täyttämiseen tähtääviin alkutaisteluihin Lapissa osallistui myös Aarne Juutilainen veteraanirykmentin mukana. Sota joka oli alkanut Afrikan näännyttävissä helteissä, loppui Lapin purevassa pakkasessa. Aarne Juutilainen astui siviiliin. Marokon Kauhun ura sotilaana oli päättynyt.
Marokon Kauhun sota kesti kymmenen vuotta. Näiden vuosien jälkeen hän ansaitsi elantonsa varastomiehenä ja levyseppänä. Hän kuoli vuonna 1976.

Uudet polvet ovat kasvaneet, useat eivät ole koskaan kuulleet puhuttavankaan Marokon Kauhusta. Mutta niille jotka ovat sodan kokeneet, tuo nimi on tuttu eikä udohdu koskaan. Pidetään me huoli siitä että Marokon Kauhun ja kaikkien Suomen sodissa taistelleiden nimet ja teot eivät koskaan unohdu, vaan ne sankarit jotka omilla teoillaan ja vakaumuksellaan säilyttivät maammme itsenäisyyden tullaan muistamaan ikuisesti. He eivät aikanaan saaneet heille kuuluvaa kunnioitusta, meidän tulee tehdä kaikkemme että he sen nyt ja tulevina vuosina saisivat. He ovat osansa tehneet nyt on meidän vuoromme.