PÄÄ KENTTÄMARSALKKA ERWIN ROMMEL
SYNTYNYT: 15. marraskuuta 1891 Heidenheimissa
KUOLLUT : 14. lokakuuta
1944
Rommel syntyi 15.11. 1891 Heidenheimin pikkukaupungissa Wurttembergissä,
Stuttgartista itään. Hän tuli opettajien perheestä ja myöskin meni naimisiin
opettajan tyttären kanssa, hänen itsensä ollessa menestyksekäs sotilaskouluttaja
armeijassa. Rommelin äiti Helene Luz oli korkean valtionvirkamiehen tytär, mikä
oli tavanomaista Wurttembergissä, joka oli saanut aatelisarvon. Täten Rommelin
taustat olivat selvästi ristiriidassa verrattuna stereotyyppiseen Saksalaiseen
kenraaliin: hän tuli koulutetusta poro-porvaristosta, ei upseeriperheestä tai
vanhasta aatelistosta; hän tuli Wurttembergistä ja näin ollen oli
etelä-Saksalainen, ei preussilainen; hän ei ollut vanhaa 1880-luvulla syntynyttä
sukupolvea korkeita Wermachtin upseereita, vaan nuorta sukupolvea. Häntä 16
vuotta vanhempi kenttämarsalkka Gerd von Rundstedt joka oli hyvä esimerkki
klassisesta Preussilaisesta kenraalista, kutsui häntä leikillään "poika
marsalkaksi" (Marshal Bubi)
1907 Rommelin perhe muutti Heidenheimenistä
viereiseen Aaleniin. Siellä ja hieman suuremmassa kaupungissa
Schwäbisch-Hallissa, hän kävi ala- ja yläasteen. 1910 hän liittyi Wurttembergin
jalkaväkirykmenttiin kadetiksi. 1911 ja 1912 hän opiskeli itsensä upseeriksi
sotilasakatemiassa Danzigissa. Kun sota syttyi 1914, luutnantti Rommel lähti
taisteluun rykmenttinsä kanssa ja otti osaa ensimmäisiin yhteenottoihin
länsirintamalla. Kolmen viikon kuluttua hän haavoittui lähellä Varennessia.
Pitkän oleskelun jälkeen sotilassairaalassa hän palasi rykmenttiinsä komppanian
komentajana, taistellen heidän kanssaan Sommessa ja Argonnessa. Lokakuussa 1915
hänet siirrettiin yliluutnanttina uuteen eliittijoukkoon Wurttembergin
vuoristopataljoonaan, jota hän johti Vosgesissa Karpaattien vuoristossa ja
lopulta itä-Alpeilla. Caporetton taistelussa Italiassa 1916 hänen vuoritaistelu
ryhmänsä onnistui murtautumaan Italian linnoittautumisrakennelmaan saaden yli
9000 vankia. Joulukuussa 1917 Rommelille myönnettiin Saksan korkein palkinto
urheudesta, Pour le merite. Hänen esimiehensä kutsui häntä "nerouden herraksi",
jonka joukot seurasivat häntä sokealla luottamuksella minne tahansa".
1919
kapteeni Rommel hyväksyttiin Reichswehr:iin, pieneen ammattilaisarmeijaan jonka
Versaillen rauhansopimus salli Weimarin tasavaltaan, vaikkakaan ei
pääesikuntaan. Ollessaan komppanian komentajana 20-luvulla, hänestä tuli
taktiikankouluttaja 1929 jalkaväen upseereille Dresdenin sotakouluun ja vuosina
1935-1938 hän toimi sotakorkeakoulun johtajana Potsdamissa. Itävallan
sulautuessa osaksi Saksan valtakuntaa 1938 Rommel, nyt jo eversti, johti
upseeriopistoa Wienin Neustadtissa. Kuten suurin osa hänen tovereistaan, Rommel
oli ehdottoman lojaali keisarillisella aikakaudella muodostuneelle
kansalliskonservatiiviselle elämänkatsomukselle. Hän suhtautui myönteisesti
Hitlerin uudelleen käyttöönottamaan pakolliseen asevelvollisuuteen ja armeijan
laajennukseen, joka 1935 terävästi uudelleen nimettiin Wehrmachtiksi. Mutta
Rommel suhtautui rauhallisesti kansallissosialistiseen puolueeseen. Omasta
pyynnöstään, hänet vapautettiin avunanto velvollisuudestaan muodostaa
Hitlerjugend organisaatio armeijaa edeltävää sotilaskoulutusta varten. Oli
ratkaisevaa Rommelin uralle että Hitler kiinnitti häneen huomion hänen ollessa
Fuhrerin turvamiehenä Berliinin olympialaisissa 1936. Itse asiassa Hitler vaati
että Rommel laitettaisiin hänen päämajansa mobilisoinnin komentajaksi. Tässä
asemassa hän palveli vuosina 1938 ja 1939.
Lokakuun 1. 1939 Rommel
ylennettiin prikaatinkomentajaksi. Rommel sai myös kiittää Hitlerin
henkilökohtaista asiaan puuttumista oman panssaridivisioonan komentajuudesta.
Tämä oli poikkeuksellinen toimeksianto koska Rommelilla, jalkaväen upseerilla,
ei ollut kokemusta moderneista panssariaseista. Siitä huolimatta Hitlerin päätös
oli terävä, kuten Ranskan sotaretki 1940 osoitti. 7:en panssaridivisioonan
päällikkönä, joka nopeasti tunnettiin "haamu divisioonana", Rommel puski
Ardennesin läpi Maas joelle, ylitti sen ja eteni Atlantille torjuttuaan
Brittiläisen tankkihyökkäyksen. Hänen joustava ja energinen johtamistyylinsä sai
aikaan hänelle uuden maineen panssarikomentajana.
Loppuvuonna 1940 ja
alkuvuodesta 1941 kun Brittien hyökkäys uhkasi Italian siirtomaata Libyaa,
Hitler lähetti Saksalaisen panssariyksikön pohjois-Afrikkaan tukeakseen
liittolaistaan. Hän nimesi Rommelin, joka oli nyt jo kenraalimajuri, Afrika
Korpsin komentajaksi. Hän oli saanut kauaskantoisen käskyvallan Hitleriltä,
mutta oli muodollisesti Benito Mussolinin alainen. Hän aloitti Saksalaisten sekä
Italialaisten joukkojen kanssa hyökkäyksen maaliskuussa 1941 ja huhtikuun
puoliväliin mennessä tavoitti jo Egyptin rajan. Marraskuussa 1941 Britit tekivät
vastahyökkäyksen ja pakottivat hänet takaisin lähtöpisteeseen Libyaan, mutta
tammikuussa 1942 hän kaappasi jälleen ohjat käsiinsä yllätyshyökkäyksellä joka
ajoi Britit takaisin Egyptiin ja teki samalla itsestään Saksan armeijan
nuorimman kenttämarsalkan. Nyt uransa huipulla, Hitlerin ja Mussolinin
suostumuksella, hän myrskysi itään päin syvälle Egyptiin saakka kunnes tuli
Brittien pysäyttämäksi El Alameinissa. Sinne kehittyi heinäkuun loppun mennessä
sitkeä asemasota jossa Rommel, joka kärsi vahvistusjoukkojen puutteesta,
pitemmän päälle väistämättä lyötiin.
Marraskuun 4. 1942 kenraali Bernard L.
Montgomery murtautui Rommelin aseman läpi El Alameinissa. Hitlerin
perääntymiskielto-käsky ei pysäyttänyt tapahtumien kulkua mutta se lopulta
rikkoi Hitlerin ja Rommelin välisen luottamussuhteen, joka siihen päivään saakka
oli kestänyt kenraalin epäilyt sotatoimista. Rommel johti pääosan armeijastaan
dramaattisessa ja häikäisevässä 2000 km vetäytymisessään Libyan läpi Tunisiaan,
jossa hän saavutti mahtavan voiton US II KORPS:sta Kasserinen solassa helmikuun
lopulla 1943. Taistelut Tunisiassa käytiin kuitenkin nopeasti loppuun kun
liittoutuneiden ylivoimalle annettiin periksi.Rommel lennätettiin pois 9.
maaliskuuta, kauan ennen Italian ja Saksan lopullista antautumista toukokuussa.
Hitler myönsi hänelle ritariristin varustettuna tammenlehvillä, miekoilla ja
timanteilla. Hän oli kuudes sotilas joka vastaanotti tämän silloisen Saksan
armeijan korkeimman kunniamerkin.
Kun pohjois-Afrikan sota päättyi oli
ennalta arvattavaa että liittoutuneiden seuraava keskittymisen kohde olisi
Sisilia ja Italian manner, yrittäen vetää Saksan tärkein liittolainen heidän
puolelleen. Kohdatakseen tämän sotilallisen ja poliittisen uhan Hitler kutsui
Rommelin päämajaansa alku toukokuusta ja määräsi hänet muodostamaan toimivan
esikunnan uudelle Armeija ryhmä B:lle, joka johtaisi Saksalaisia joukkoja
Italiassa. Mutta kun Italian puolenvaihdos tuli julki, sen ylipäällikkyys
annettiin kenttämarsalkka Albert Kesselringille. Marraskuun 5. 1943 Rommel
määrättiin tutkimaan Saksan puolustuskapasiteetia länsi-Euroopassa aina Espanjan
rajalta Norjaan saakka ja keksiä puolustusstrategia.
Joulukuussa hän asetti
päämajan Fontainebleauhun, muuttaen myöhemmin Seine-joelle La Roche-Guyoniin
luoteeseen Pariisista. Rommel jäi Atlantinmuurin tarkastajaksi, myöhemmin jopa
suoraan Wehrmachtin ylikomennon alaisena (Oberkommando der Wehrmacht, OKW).
Tämän lisäksi hän 1. tammikuuta 1944 sai operaation johdon lopullisissa
maihinnousupaikoissa pohjois-Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa komentaen 7. ja
15. armeijaa sekä Wehrmacht joukkoja Hollannissa. Rommel omistautui suurella
tarmolla rakentamaan rannikkolinnoitusta. Hänen Afrikan kokemuksensa
miinasodankäynnistä ja liitoutuneiden pommituksista osoittautuivat
käytännölliseksi täällä. Oli Rommelin tragedia, että liikekannalla olevan sodan
mestarina hänen lopulta ratkaisevat taistelut käytiin piiritettynä asemasodassa;
El Alamein 1942 ja Normandia 1944. Hän oli huolestunut eritoten turvaamaan
rannikkotasangot (käyttäen esim. "Rommelin parsaa", esteitä joilla pilattiin
purjelentokoneiden laskeutumisyritykset).
Armeija ryhmä B:n ylikomentajana
hän kiisteli kaikkien mahdollisten panssaridivisioonien yhteenkokoamista
vastaan, tarkoituksena tehdä maihinnousu tehottomaksi ilman pitkää marssia.
Kuten Montgomery syyskuussa 1942 Alam halfassa, Rommel halusi vahvistaa
puolustusrintamaansa vakiintuneilla panssareilla. Mutta Gerd von Rundstedt,
länsirintaman ylipäällikkö, piti kiinni siitä mikä oli muodostunut klassiseksi
Saksalaisessa panssarisodankäynnissä: hän halusi koota "valtavan määrän
panssareita" syrjäseudulle erillisen komentohenkilöstön alaisuuteen, jotka
vastasivat hänelle itselleen (panssariryhmä länsi, kenraaliluutnantti Leo Geyr
von Schweppenburgin alaisuuteen). Jäämällä liittoutuneiden merivoimien tykistön
tulialueen ulkopuolelle, he "antaisivat lopulta ratkaisevan toimintaiskun".
Koska 6. panssaridivisioonaa pohjois-Ranskasta ei olisi kerinnyt järjestäytymään
asemiin nopeammin kuin 24-28 tunnissa ja liittoutuneiden ilmatilanhallinnan
ollessa vakavana esteenä yölliselle liikkeelle, lopullisella panssaritaistelulla
johon oltaisi pyritty liittoutuneiden onnistuneesta maihinnoususta huolimatta,
oli hyvin huonot mahdollisuudet menestykseen. Sitäpaitsi Hitler kiinnitti
suurimman osan panssaridivisioonista henkilökohtaiseen komentoonsa OKW:n
reserviin. Tästä johtuen D-dayn tapahtumat kehittyivät eritavalla mitä Saksan
johto oli aikonut. Saksalaiset eivät odottaneet maihinnousua kesäkuun 6. 1944
jolloin Rommel oli kotona Herrlingenissä, lähellä Ulmia.
Saatuaan tiedon
maihinnoususta puhelimitse, Rommel saapui päämajaansa yöllä 6. kesäkuuta ottaen
komennon. Hänen rantamuurinsa osoittautui riittämättömäksi verrattuna
liittoutuneiden maihinnousun materiaalin ylivoimaan, sekä heidän
taisteluvalmiuteen ja taktiseen suunnitteluun jotka saivat Saksan esikunnan
ymmälleen. Liittoutuneiden tulivoima (merisotavoimat ja pommitus) mahdollisti
pieniä mutta taktisia vastatoimenpiteitä. Rommel oli liikkeellä ilman paussia,
tavaten eteen työnnettyjä joukkojaan sekä henkilöstöään koordinoiden heidän
toimintojaan.
11. kesäkuuta Rommel halusi vaihtaa huomionsa keskipisteen
länteen päin Cotentin niemimaalle suojellakseen Cherbourgin satamaa. Mutta
seuraavana päivänä Hitler määräsi menestykselliset hyökkäykset Vire ja Orne
jokien sillanpääasemiin tuhotakseen ne. Liittoutuneiden suuri hyökkäys alkoi 18.
kesäkuuta Caenissa taistelujen puhjetessa maihinnousuvyöhykkeellä. Päivää tätä
aikaisemmin kun Rommel oli palaamassa läntisen panssariryhmän päämajaan La
Roche-Guyoniin, hän loukkaantui vakavasti Brittiläisen Spitfiren tykin osuttua
hänen autoonsa. Rommel vietiin Ranskassa sairaalaan ja elokuun 8. hän palasi
Herrlingeniin.
Täten edessä olevat taistelut lännessä jäi Rommelilta väliin,
kuten jäi myös salaliitto 20. heinäkuuta 1944. Sinä päivänä eversti Claus Count
Schenk von Stauffenbeg toi pommin Fuhrerin päämajaan itä-Preussiin. Sen
aikaansaaman räjähdyksen oli määrä aloittaa vallankaappausyritys, mikä kuitenkin
kukistettiin jo samana päivänä. Rommelin esikuntapäällikkö, kenraalimajuri Hans
Speidel, oli mukana salajuonessa. Hän oli yksi monista osallistujista, joka
olisi toivonut suositun kenttämarsalkan yhteistyötä juonessa. Stauffenbergin
serkku, kenraaliluutnantti Caesar von Hofacker, oli tunnustellut Rommelin
mielipidettä asiasta. Rommelin vastaus ei ole tiedossa, mutta Rommelia ei oltu
tiedotettu itse salamurhayrityksestä. Hän epäilemättä toivoi pääsevänsä
sopimukseen hänen vanhan vihollisensa Montgomeryn kanssa, joka nyt johti 21.
Brittiläistä armeijakuntaa Ranskassa.
Sekä suullisesti että 15. kesäkuuta
kirjoittamassa kirjeessään, Rommel yritti saada Hitlerin puolelleen
neuvottelussa mutta kohtasi aina jyrkän torjunnan. Hitlerin oikeussali toimi
ripeästi salaliittolaisia kohtaan. Monet teloitettiin ja myös itse Rommel oli
epäilysten alaisena. 14. lokakuuta 1944 kun kaksi kenraalia ilmestyi Rommelin
talolle Herrlingeniin ja tarjosi hänelle vaihtoehdoiksi itsensä myrkyttämisen
tai natsituomioistuimen kohtaamisen, hän valitsi ensimmäisen. Rommel sai
valtiolliset hautajaiset, jossa kenttämarsalkka von Rundstedt lausui
muistopuheen. Kuolinsyy pidettiin salassa. Näin Hitler raivasi pois hänen
kaikista huomattavimman sotilasjohtajansa.
